Vaskis Bukarestissa opissa

Erasmus-hanke ODDience2030 puitteissa Vaskiksesta lähtivät kouluttautumaan hyvinvoinnin ja kestävyyden teemoilla Romanian Bukarestiin erityisopet Hannele ja Nina sekä kuvisope Maija. 

Vietimme Bukarestissa viisi workshop-täyteistä päivää. Teimme lukuisia harjoitteita, joissa osa ihmisistä joutui jo aika huolella yli mukavuusrajojensa, mikä teki hyvää. Rajat ovat meillä eri kohdissa, joillekin on haastavaa riisua kengät ja olla sukkasillaan kesken koulutuksen, toisille maassa tai lattialla istuminen on pelottavaa, toisia taas hirvittää olla hiljaa ja katsoa toista ihmistä silmiin. 

Pohdimme ajan luonnetta, sitä miten meillä kaikilla on muka niin kamala kiire koko ajan. Kiire estää tuntemisen ja ajattelemisen, se saa meidät tekemään hölmöjä asioita, hukkaamaan oleellisen. Harjoittelimme viestimistä ilman sanoja, tekemisen, kehonkielen kautta ja käyttämällä luonnonmateriaaleja ilmaisemaan ajatuksiamme ja tavoitteitamme. 

Ja paljon muutakin teimme. Hengästyttävän paljon, osa tulee varmasti unohtumaan, ihminenhän unohtaa muutenkin suurimman osan kokemastaan, mutta osa varmasti jää elämään. 

Joku voisi ehkä kysyä, miten tuijottelu ja asentojen ottaminen tai luonnonmateriaaleista häkkyrän kyhääminen liittyy mitenkään opettamiseen. Ja voisin vastata, että liittyyhän se. Ihmiset viestivät koko kehollaan ja tiedämme, että jos kehon viesti on ristiriidassa sanojen kanssa, sanoja ei uskota. Keho ei osaa valehdella niin hyvin kuin sanat. Suuri osa tästä viestinnästä on tiedostamatonta ja suunnittelematonta. Jos opettaja ei ymmärrä lähettämiään viestejä, opetus ja oppiminen kärsivät. 

ODDience hanke etsii kestäviä keinoja opettaa ja oppia. Kestävä kehitys ei ole vain materian kierrättämistä ja luonnon suojelemista, se on myös ihmisen energiavarojen järkevää kuluttamista. Arvostaen toisiamme saamme aikaan kestäviä tuloksia, keksimme ehkä jotain ihan uutta. 

Asioiden opettelu ja kohtaaminen itselle vieraassa ympäristössä on antoisaa ja vaativaa. Miten metrolippu ostetaan? Kumpaan suuntaan lähdetään kävelemään? Miten vessa toimii? Miten kadun yli pääsee tappamatta itseään? Missä on aamiainen? Mitä tuossa kyltissä lukee? Mistä saa käteistä? tarvitaanko käteistä? Mitä menussa lukee? Pitääkö antaa tippiä? Paljonko? Menikö liikaa? Oliko liian vähän? Tervehditäänkö kätellen, halaten, poskipusuilla? Miksei hissi liiku? Miksei se pysähdy? Missä tämä lippu leimataan? Pitääkö taksin hinnasta tinkiä? Paljonko? Onko siellä kylmä vai kuuma ulkona? 

Romaniassa on historiaa, vanhaa ja uutta. Bukarestia kutsuttiin aikoinaan pikku Pariisiksi. Siellä on kauniita taloja ja huikeita puistoja. Menneet ajat ovat jättäneet jälkiään niin rakennuksiin kuin ihmisiin, elämä ei ole tasa-arvoista eikä todellakaan helppoa Romaniassa kaikilla. Kokemus oli ajatuksia herättävä, mielenkiintoinen, intensiivinen.

 Matkalaukkumme hukkuivat sekä meno, että paluumatkalla. Mennessäni ilmoittamaan laukkuja kadonneeksi Bukarestissa astuin sisään koppiin, jonka ulkopuolella luki jotain aiheeseen liittyvää baggage, luggage-tyyliin. “What airline?” kysyi daami. “KLM” vastasin. “Corridor” tuli komentti. Löysinkin käytävästä KLM:n putiikin ja homma hoidettiin. Palattuamme Helsinkiin etsiskelin taas ilmoituspaikkaa ja näinkin kyltin baggage, luggage-tyyliin. “Mikä yhtiö?” kysyy blondi daami lasikopissaan. “Air France” vastaan. “Viereinen luukku”, tylyttää daami. 

Eihän tuolle voinut kuin nauraa. 

Nina Tervala, erityisopettaja